Synnytykseen valmistautuminen ja loppuraskaus

Muumibaby-maailma-niina-raskauden-loppumetreilla

Olen tällä hetkellä äitiysvapaalla oleva kahden pienen pojan äiti ja kolmannen lapsemme laskettuun aikaan on tätä kirjoittaessani vajaa viikko. Raskaus alkaa siis kirjaimellisesti lähestymään kalkkiviivaa! Tässä tekstissä haluankin jakaa joitain ajatuksiani synnytykseen valmistautumisesta ja kokemuksiani raskauden viimeisiltä hetkiltä.

Tiedän, että synnytykseen valmistautuminen on jo itsessään hyvin monenlaisia ajatuksia herättävä aihe: Voiko tai kannattaako synnytykseen ylipäänsä valmistautua? Erilaiset näkemykset asiasta erottuvat jo ihan omassakin ystäväpiirissäni. Osa ei joko koe osaavansa tai haluavansa valmistautua tähän mystiseen matkaan oikeastaan millään tavalla, vaan asioiden annetaan edetä omalla painollaan tai esimerkiksi sairaalan ammattilaisiin luottaen. Toisaalta myös elämäntilanne voi vaikuttaa paljonkin siihen, missä määrin synnytykseen pystyy orientoitumaan. Ensisynnyttäjillä on monesti siinä mielessä onnellinen tilanne, että äitiysvapaan koittaessa voi keskittyi vain itseensä. Vaikka minulla on jo kaksi lasta, olin suunnitellut, että lasten jatkaessa osa-aikaisesti päiväkodissa, voin pyhittää raskauden lopusta muutamia päiviä kaikelle sille, mikä on minulle synnytykseen valmistautumista: Voisin rauhoittaa kehoa ja mieltä joogaten, käyden metsäkävelyillä ja tehden rentoutumisharjoituksia vadelmanlehtiteetä siemaillen. Sitten tuli kuitenkin korona, joka päätti puolestani, että viikon jokainen päivä kuluukin 2,5- ja 4-vuotiaiden poikieni kanssa kotona synnytykseen saakka. Tilanteeseen piti pienen henkisen notkahduksen ja kuvitelmista luopumisen kautta orientoitua uudella tavalla.

Koronaa tai ei, minä olen kuitenkin kaikissa raskauksissani halunnut virittäytyä synnytykseen kulloisenkin elämäntilanteeni ehdoilla. Onhan jokaisen lapsen syntymä koko elämää mullistava kokemus ja harvoihin suuriin ponnistuksiin elämässä noin muutenkaan lähdetään millään tavalla valmistautumatta. Kaksi synnytystä läpikäyneenä tiedän myös, kuinka paljon synnytyskokemus voi vaikuttaa niin henkisesti kuin fyysisesti omaan olotilaan vielä pitkään lapsen syntymän jälkeen – todennäköisesti kannan synnytysmuistoja mukanani koko loppuelämäni.

Koen kuitenkin, että valmistautumisen painopiste on muuttunut jokaisen raskauteni myötä. Esikoista odottaessani pohdin luonnonmukaisia kivunlievityskeinoja ja sitä, mitä kaikkea vauva synnytyksen jälkeen ihan oikeasti tarvitsee. Toisen raskauden kohdalla en 1-vuotiaan esikoisen intensiivisen kotiäitiyden keskellä ehtinyt (tai jaksanut) pohtia juuri mitään, vaan luotin ensimmäisestä synnytyksestä kerättyihin oppeihin. Oikeastaan ainoa tietoinen valmistautuminen liittyi ergonomiaan, omiin asentoihin ja tiettyihin liikeharjoituksiin, joita tein vauvan hyvän asennon ja tarjonnan tukemiseksi. Esikoisemme kun oli lähes laskettuun päivään saakka perätilassa. Nyt kolmannella kierroksella olen keskittynyt eniten rentouden ja luottamuksen rakentamiseen tulevaa synnytystä kohtaan. Ensimmäistä kertaa olen miettinyt syvemmin myös sitä, mitä minä synnytyksen aikana ja sen jälkeen tarvitsen.

Koska kahden lapsen kotihoito on täyttänyt tässä loppuraskaudessa päiväni, olen käyttänyt henkiseen rauhoittumiseen ja lepäilyyn lähinnä lasten päiväuniaikoja ja iltoja. Olen lueskellut luonnolliseen synnytykseen liittyviä kirjoja ja voimauttavia tarinoita, tehnyt rentoutumis- ja hengitysharjoituksia, joogannut, käynyt lyhyillä kävelyillä, ottanut päiväunia ja hoidellut viherkasveja päivän muiden tohinoiden lomassa. Joinain iltoina mieheni on hieronut jalkojani tai sitten olen tehnyt itselleni jalkakylvyn. Olen myös käynyt vyöhyketerapiassa ja osteopaatilla.

Myönnän, että fyysisesti loppuraskaus on ollut tällä kertaa myös ajoittain uuvuttavaa. Minulla on ikää enemmän, arkea jakamassa on jo kaksi pientä lasta, uni on ollut valitettavan kevyttä ja väsymys onkin painanut välillä todella voimakkaasti. Toisaalta koen olleeni nimenomaan toisessa ja tässä kolmannessa raskaudessa fyysisesti paljon ketterämpi vielä ihan h-hetkelläkin verrattuna ensimmäiseen raskauteen, jossa valittelin kenkien jalkaan saamisen vaikeutta ja puolisoni asetteli minulle sänkyyn tyynykasoja joka ilta hyvän asennon löytämiseksi. Ehkä se on niin, että kun ei ole vaihtoehtoja, keinot (kuten hyvät asennot) oman olon helpottamiseen löytyvät ihan itsestään. Uskon myös, että luonnollinen liike (kuten kotityöt sekä vanhempien lasten kanssa touhuaminen) valmistaa vauvaa laskeutumaan synnytyksen kannalta optimaaliseen asentoon. Kyykkiminen, konttaaminen, leikkipuistoon raahautuminen, kiipeilytelineissä roikkuminen ja lattialla ”könyäminen” siis kunniaan! Vaikka väsymys paikoin painaa, todettakoon, että voin näin lasketun ajan kynnyksellä fyysisesti paremmin kuin vaikkapa kaksi kuukautta sitten, jolloin vatsa oli pienempi, mutta tein vaativaa asiantuntijatyötä läppärillä päivät paikallaan kököttäen.

Entäpä sisarusten suhtautuminen tilanteeseen? Kun odotin toista lastamme, oli esikoisemme vielä itsekin niin vauva, ettei hän oikein ymmärtänyt äidin raskaudesta mitään. Hormonipäissään silloin harmitti, ettei vuoden ikäinen pikkukaveri jaksanut myötäelää ajanjaksoa millään tavalla kanssani. Jälkeenpäin omat tuntemukset hieman huvittavat. Tässä kolmannessa raskaudessa tilanne on kuitenkin ollut aivan toinen. Isoveljet ovat olleet kanssani aktiivisesti ”raskaana” pehmoleluvauvoineen, he ovat ponnistaneet, synnyttäneet ja imettäneet. 4-vuotiaamme selittää usein tohkeissaan, kuinka vauvat syntyvät synnytyskanavaa pitkin ja että äiti syö taateleita, jotta jaksaa synnyttää. Minua myös ”autetaan” ystävällisesti nousemaan ylös lattialta junaradan rakennuspuuhista, kun puhisen itsekseni. ”Masuvauva Taateli” on läsnä poikieni ajatuksissa ja keskusteluissa jotenkin todella luontevasti päivittäin. He suunnittelevat, missä vauva nukkuu, kuinka he antavat hänelle keinussa vauhtia ja kuinka rattaisiin tulee vauvalle oma vaunukoppa. Tilanne on ainakin tällä hetkellä jotenkin todella luonnollinen, mistä olen syvästi kiitollinen.

Synnytyksen käynnistymisen suhteen olen ollut joka kerta hyvin luottavainen. Minulla on vahva usko siihen, että vauva syntyy, kun sekä minä että hän olemme siihen valmiita. Vaikka pyrin tälläkin hetkellä asettamaan mieltäni esimerkiksi rentoutusharjoitusten kautta synnytykselle suotuisaan tilaan, en sinänsä mieti, koska alkaa tapahtua. Olen kyllä puolivitsillä ennustanut synnytystä tietylle viikonlopulle. Kun esikoisemme laskettu aika oli ylittynyt viikolla, lähdimme vielä vuorokaudeksi mökille tunnin ajomatkan päähän. Kun palasimme rentoutuneina luonnon keskeltä kotiin, käynnistyi synnytys seuraavana yönä. Toisen lapsemme synnytys alkoi pari päivää lasketun ajan jälkeen, kun äitini oli asettunut muutaman sadan kilometrin päästä luoksemme valmiiksi huolehtimaan esikoisesta synnytyksen ja sairaalassa olon ajaksi. Nyt kolmannella kierroksella valmistelemme kotisynnytystä ja odotan kokemusta luottavaisena ja rauhallisena.